Voit lukea kaikki Poiju-lehden jutut myös näköislehdestä, johon pääset tästä linkistä.
Pääsiäinen on pysähtymisen aikaa. Pysähtyminen mahdollistaa arjen kiireiden helpottaessa ajan syvällisemmillekin keskusteluille. Aikaisempaa todennäköisempää on, että perheen nuorten miesten kanssa syvälliset keskustelut liittyvät uskontoon. Miksikö?
Viime vuoden lopussa julkaistiin seurakuntien empatia- ja tunnettuuskysely 2023, jonka mukaan nuoret miehet (18-24 v) ovat isiään uskonnollisempia.
Kun haastateltavilta tiedusteltiin heidän arvojaan suhteessa kirkon edustamiin arvoihin, 42 prosenttia nuorista miehistä koki näiden arvojen olevan vastaavia joko täysin tai enimmäkseen.
Samoihin lukuihin eivät päässeet kuin yli 55-vuotiaat miehet. Naisten keskuudessa samanlaista ilmiötä ei ollut nähtävissä.
Mistä tämä nousu mahtaa johtua?
Itä-Suomen käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelän mukaan miesten uskonnollisuuden nousu on ilmiö, josta kenelläkään ei vielä ole selkeää tietoa.
–Se näkyy vahvasti todella monessa tutkimusaineistossa, mutta mistä kaikesta se kumpuaa, ne ovat vain arveluita, Tervo-Niemelä sanoo.
–Nuorilta itseltään kuulee seuraavanlaista pohdintaa: Uskonto on ”cool” . Nuorten miesten keskuudessa on ”cool” olla uskova mies.
Tervo-Niemelä mainitsee mahdollisiksi syiksi miesten konservatiivisten arvojen nousun ja yhteiskunnan turvattomuuden lisääntymisen.
Tarkoittaako uskonnollisuuden lisääntyminen kuitenkaan sitä, että nuoret miehet nostaisivat keskusteluihin aiempaa useammin uskonnollisia aiheita?
Vuonna 2022 julkaistussa tutkimuksessa ”Ei oo puhuttu” – Uskonnosta puhuminen ja puhumattomuus suomalaisissa perheissä. Tieteellinen aikakauskirja 1/2022 kerrotaan erityisesti miesten uskonnosta puhumattomuuden kulttuurin olevan Suomessa vahvaa.
Miehet eivät siis juurikaan puhu uskonnosta. Tutkimuksen mukaan puhumattomuuden taustalla on useita syitä: Omat näkemykset nähdään ristiriitaisina perheessä “oikeana” pidettyyn näkemykseen, halutaan olla loukkaamatta uskontoa tärkeänä pitäviä läheisiä tai halutaan olla tuottamatta huolta ja murhetta toiselle.
Uskonnosta puhumiseen ja puhumattomuuteen liittyykin kokemus psykologisesta turvallisuudesta. Jos turvallisuuden kokemusta ei ole ja kokemusta siitä, että on hyväksytty kaikkine ajatuksineen, avoimelle keskustelulle ei myöskään ole mahdollisuuksia.
Uskaltavatko nuoret miehet siis isiään enemmän keskustella sellaisesta, mikä vaatii suomalaisessa kulttuurissa vahvaa turvallisuuden tunnetta?
Kati Tervo-Niemelän mukaan “uskonto ei ole nuoremmille miehille enää yhtä lailla tabu. He puhuvat avoimemmin syvällisistä kysymyksistä kuin vanhemmat.” Tämä pätee myös uskonnollisiin kysymyksiin.
Isä ja poika – Voiko uskonnosta puhua?
Istuin perheen kahvipöydän ääreen. Laitoin nauhurin päälle ja kysyin 20-vuotiaalta seurakuntavaltuutetulta Niko Perälältä ja hänen isältään Reijo Perälältä uskonnosta puhumisesta.
Niko saapui kolmekuukautisena vauvana Porvooseen ja kasvoi rippikouluikään, jolloin uskonasiat alkoivat kiinnostaa.
–Riparilla kovasti tykkäsin papista ja siitä, mitä hän opetti. Se pisti miettimään asioita, Niko sanoo.
Tämä tie vei isoseksi, leiripäälliköksi ja lopulta seurakunnan päätöksentekoelimiin. Tulevaisuudessa häämöttää haku opiskelemaan teologiaa ja sitä myötä kenties pappeus.
–Siellä seurakunnan nuorten toiminnassa alkoi pikkuhiljaa ajattelemaan, että tässä onkin jotain mielenkiintoisempaa taustalla, Niko sanoo.
–Siinä alkoi miettimään, että minkä takia jotain asioita elämässä tapahtuu. Onko elämällä jotain tarkoitusta?
Isällä Reijolla sama kiinnepiste, rippikoulu, vei toiseen suuntaan.
–Meidän rippikoulu oli semmoista vanhoillista, ettei se sillä tavalla innostanut, että olisin jatkanut, Reijo sanoo.
Osasyynä hän näki rippikoulun koulumaisuuden, joka on leirimuotoisen rippikoulun myötä muuttunut.
–Rippikoulu oli vähän niin kuin olisi koulussakin käynyt, oli sellainen pakollinen paha. Jos olisin jossain leirillä ollut, niin olisin voinut innostua enemmänkin.
Kuunnellessani isän ja pojan ajatuksia uskonnosta ja hengellisyydestä, huomasin Reijon puhuvan hengellisyydestä suhteessa kirkkoon, kun taas Niko puhui suhteessa elämään.
Reijo ei hengellisyyttä mitenkään päivittäin ajattele.
–Enemmänkin ne on sellaiset häät, hautajaiset, ristiäiset, milloin tulee kirkossa käytyä, Reijo vastaa.
Nikolle vuorostaan hengellisyys on kuin varjo, joka on ajattelussa aina mukana, vaikkei siitä suoranaisesti keskusteltaisi.
– Jos vaikka elämässä on vaikeeta, niin voi miettii, et oisko vaikka tästä rukouksesta olla apua tai ehkä tää toisten auttaminen onkin sellainen asia, mitä haluu elämässä enemmänkin tehdä, hän pohtii.
Kuvassa Niko istuu hymyillen sohvapöydän ääressä.
No puhuvatko isä ja poika hengellisyydestä kotona?
–Ei kotona hirveästi puhuta. Kyllä voidaan kysellä, jos elämässä jotain suurempaa on tapahtunut, muttei oikeastaan syvällistä, Niko vastaa.
Nikon mukaan isovanhempien kanssa on helpompi jutella, heillä on jotain samaa, johon yhtyä.
–Ehkä vanhemmilla sukupolvilla uskonnollisuus on enemmän läsnä, nuori mies pohtii.
Reijo on samoilla linjoilla lisäten, ettei arjessa ole ollut pysähtymisen hetkiä jutteluille.
–Saunassa ollaan voitu puhua jostakin, mutta muuten kotona tehdään pitkälti arkiaskareita, Reijo sanoo.
Myöskään kavereiden kanssa Reijon nuoruudessa ei hengellisistä aiheista puhuttu.
–Ei se ollut sellainen kaveripiirin aihe tai muutenkaan, Reijo sanoo.
–Korkeintaan sen parhaan kaverin kanssa, kun on istuttu kupin ääressä ja parannettu maailmaa.
Nikolle taas isovanhempien rinnalla juuri kaverit ovat niitä, joiden kanssa enemmän syvällisiä aiheita lähestytään.
Niko pohtii, liittyykö uskonnosta puhumattomuus muiden kanssa turvattomuuden tunteeseen.
–Sitä miettii uskaltaako puhua, jos tietää, et toinen voi vaikka torpata samantien sen aiheen, ja ajatella, et mä oon joku äärikonservatiivinen kristitty, Niko sanoo.
–Tällaista voi tulla etenkin, jos ei täysin tunne sen toisen ajattelua.
Napsautettuani nauhurin pois päältä keskustelu siirtyy työhön, kouluun ja harrastuksiin, pois syvemmistä vesistä arjen small talkiin.
