logo

Kirkon viestintäpalkittu Nykänen: "arjen luterilaisuus on ihmisten auttamista"

Kirkon viestintäpalkittu Nykänen: "arjen luterilaisuus on ihmisten auttamista"

Kirkon viestintäpalkinto 2017-2018 ojennettiin tiistaina 11.12.2018 Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykäselle. Pitkän juhlapäivän iltana kotiin Porvooseen palasi tyytyväinen nainen.
”Tämä oli kyllä iloinen yllätys! Kirkon viestintäpalkintoa on jaettu jo vuodesta 1975, ja olen ensimmäinen palkittu Hesarin toimittaja. Helsingin Sanomat on ollut pitkään lehti, joka ottaa etäisyyttä uskontoon. Olen voinut olla muuttamassa kirkon ja Hesarin suhdetta”, Nykänen hyrisee.

Kirkkohallituksen palkintoperustelujen mukaan Anna-Stina Nykänen on kirjoituksissaan toistuvasti alleviivannut asioita, jotka heijastavat kirkon perussanomasta kumpuavaa arvomaailmaa.
Raati kiitteli erikseen vuoden 2017 reformaation juhlavuoteen liittynyttä juttua, joka avasi raadin mukaan viidensadan vuoden takaisen prosessin merkitystä, seurauksia ja vahvuuksia suomalaisessa sekä muissakin reformaation läpikäyneissä yhteiskunnissa.

”Tulin onnelliseksi palkintoperusteista ja arkkipiispa Tapio Luoman puheesta palkintotilaisuudessa. Niissä oli juuri niitä asioita joista tunnistan itseni ja joiden takana haluankin seistä”, Nykänen sanoo.
”Viime vuonna tekemäni Luther-juttu siitä, mitä luterilaisuus on ja mitä se tarkoittaa, on itselleni tärkeä. Opin sitä tehdessäni paljon.”

Katse kirkon ihmiskuvaan

Nykänen on tavattoman tyytyväinen siitä, että hänen kirkkoa kohtaan esittämänsä kritiikki on osattu ottaa vastaan oikein. Se on tulkittu kuten oli tarkoituskin – rakentavana palautteena.
”Minä olen tällainen naispappeuden ja samaa sukupuolta olevien vihkimisen puolustaja. Minusta ne ovat ihmisoikeuskysymyksiä, mutta ne kertovat myös kirkon ihmiskuvasta. Siksi oli hienoa, että arkkipiispa, joka on toista mieltä samaa sukupuolta olevien vihkimisestä, antoi kiitosta. Tuntui hyvältä että on huomattu, että olen ollut kritiikissäni vilpitön: ei ole olemassa erilaisia ihmisiä vaan kaikki ovat saman arvoisia.”

Nykänen painottaa kirkon ihmiskuvan tärkeyttä. Hän pitää sitä muun muassa painava syynä  kirkosta eroamiseen.
”Arjessa mietitään, onko kirkko toiminut ihmisiä kohtaan oikein vai väärin. Tässä esimerkiksi naispappeus ja samaa sukupuolta olevan kanssa vihkiminen jakavat. Kirkosta erotaan kirkon ihmiskuvan takia enemmän kuin siksi että mietittäisiin, onko Jumala olemassa tai miten maailma luotiin”.
Nykänen pitää puhetulvassaan vakavan, merkitsevän tauon.
”Tällaisia puhuin ja otettiin hyvin vastaan, siksi olen iloinen ja kiitollinen.”

Enemmistö elää luterilaista arkea

Nykäsen mielestä edelleen mediassa ja jopa taiteessa ja tv-sarjoissa käsitellään sellaista uskonnollisuutta, joka on arkiselle todellisuudelle vierasta.
”Enemmistön tapa kuulua kirkkoon ei ole superuskovainen eikä täysin passiivinen. Sillä välillä on paljon ihmisiä, se suuri enemmistö”.
Nykänen uskoo, että useimmilla on hetkittäisiä pyhyyden kokemuksia, vaikkapa metsässä. Moni nautti hartaista sävelistä.
”Tavallinen tapaluterilainen saattaa kuunnella virsiä mieluummin kuin tiibetiläistä kurkkulaulantaa. Aika monet ihmiset rukoilevatkin. Monelle tulee tarve ristiä kätensä viimeistään hädän hetkellä”, Nykänen luettelee.

Luterilainen arvomaailma näkyy arjessamme yhteisvastuuna. Olennaista on toisten ihmisten kohteleminen kauniisti. Nykänen peräänkuuluttaa sen hyväksymistä, että työelämässä olevat toteuttavat luterilaisuuttaan arjessa.
”Eivät kaikki halua tai ehdi kirkon tilaisuuksiin. Arjen luterilaisuus on ihmisten auttamista. Moni kuuluu kirkkoon muun muassa diakoniatyön arvokkuuden takia. Ihmiset tahtovat toimia konkreettisesti, tilaisuuksia auttaa pitäisi olla enemmänkin.
Tuntuu että näiden ihmisten esiin nostaminen on huomattu tässä palkitsemisessa.”

Seurakunta seuraa kodin mukana

Anna-Stina Nykäsen toi 18 vuotta sitten Porvooseen rakkaus. Hän asettui Heikki Haapavaaran kanssa samaan taloon, ja sinne he kantoivat Lucian päivänä Porvoon sairaalassa syntyneen yhteisen poikansa Johanneksen.
”Olen aina kuulunut kirkkoon, joten kirkonkirjat siirtyivät Porvoon suomalaiseen seurakuntaan muuttoni mukana itsestään selvästi. En tuntenut mieheni lisäksi paikkakunnalta muita, joten oli ihanaa saada uudelta kotiseurakunnalta tervetulokirje kotiin”, Nykänen muistelee.
Pojan kastoi kotona Nykäselle tuttu pappi Antti Kylliäinen. Se tuntui mukavimmalta, koska Porvoossa ei vielä silloin ollut perheelle tuttuja pappeja.

Uudella paikkakunnalla Nykäsen äitiysloma uhkasi olla yksinäinen. Neuvolasta hän sai vinkin vasta perustetusta äitipiiristä, jossa oli parisen kymmentä vauvan juuri saanutta äitiä mukana.
”Piiri oli äitien itse kokoon kutsuma ja epävirallinen, mutta siinäkin seurakunta tuli vastaan. Oli ihanaa että saimme keskenämme käyttää kirkon tilaa, ilman että sinne olisi tullut kukaan pitämään hartautta. Ehdoitta tulevaa tukea oli ihana saada.”

Nykäsen mieltä lämmittänyt seurakuntayhteys oli myös se kirje, joka kolahti postilaatikkoon lapsen 1-vuotisjuhlan aikaan.
”Siinä onniteltiin poikaa syntymäpäivän johdosta. Erityisen lohdullinen ja liikuttava oli kirjeen sisältämä ajatus siitä, miten seurakunta ymmärsi ja myötäeli pikkulapsiarjen kiireessä. En muista sanamuotoa, mutta siitä tuli tunne, että ne siellä seurakunnassa kyllä tietävät että minulla on nyt vauvan kanssa kiireitä, enkä varmaan jaksa kirkossakaan käydä”, Nykänen hymyilee.
Hän innostuu puolitosissaan jatkojalostamaan ajatusta työelämän pyörityksessä hujeltaville aikuisille lähetettävistä kirjeistä.
”Nytkin olisi kiva saada säännöllisesti lohdullisia kirjeitä: tiedämme että sinulla on taas kiire töissä joten et voi nyt tulla tilaisuuksiimme!”

Kirkkoherra keittiössä
Anna-Stina Nykänen käyttää seurakunnasta puhuessaan melko usein sanaa ”ihana”. Termi vilahtelee jälleen, kun hän vielä muistelee, kuinka Porvoon papisto alkoi tulla tutuksi hyvin konkreettisella tavalla.
”Oli niin kylmä talviaamu, että Johannes-vauva oli sisällä rattaissa, kaukana kylmästä lattiasta. Oltiin keittiössä aamutoimissa, kun ovelle koputettiin. Ihan vieras mies tuli kylään. Muistan miten minua hirvitti ja nauratti, kun mieheni tiukkaan ympärille kiskotun aamutakin taskussa törötti koiran pallo, keskellä kehoa”, Nykänen nauraa.

Yllätyskyläilijä esittäytyi kirkkoherra Tapani Mäki-Panulaksi. Hän oli naapurustossa seuraillut, milloin toimittajaperheen savupiipusta alkaa kohota savu – siitä tiesi että talon väki on hereillä.
”Olin silloin juuri tehnyt Hesariin haastattelun Eero Huovisesta. Kirkkoherra oli lukenut sen ja halusi tulla kiittämään hyvästä jutusta!”
Kirkkoherra jäi keittiöön jutustelemaan, ja oli siitä lähtien aina joulun alla tuttu näky samassa keittiössä. Viimeisinä työvuosinaan hän toi tullessaan polttopuita – olisiko ollut symbolinen muistuma ensimmäisestä yhteisestä talviaamusta uusien tuttujen kanssa?
”Mäki-Panula oli aina niin mukava ja kannustava ja… ihana.”

Ratkeaako lapsuuden mysteeri tammikuussa?

Anna-Stina Nykänen elää itsekin arkiluterilaisesti. Viimeeksi hän oli messussa anoppinsa kanssa seurakuntavaalien äänestyspäivänä, ja tietenkin sen jälkeen pikkukirkossa äänestämässä.
”En käy paljon kirkossa. Minun seurakuntalaisuuttani on osallistua silloin tällöin tapahtumiin.”
Seuraava tapahtuma, jossa Anna-Stina Nykäsen voi tavata, on loppiaisen jälkeen, keskiviikkoiltana 9.1.2019 Tuomiorovastilassa järjestettävässä keskusteluillassa. Lähetystyöstään palanneet seurakunnan nimikkolähetit Katariina Kiilunen ja Tero Massa sekä Anna-Stina Nykänen ovat silloin keskustelemassa Kiilusen ja Massan teema-aiheesta ”Oikeus virratkoon kuin vesi.”
Nykänen odottaa sitä iltaa hykerrellen.
”Ihana päästä puhumaan oikeiden lähetystyöntekijöiden kanssa! Aion esittää heille lähetystyöhön liittyvän mysteerikysymyksen, johon törmäsin jo lapsena. Se on itse asiassa moninkertainen mysteeri, joka aikuisena jo kertaalleen selvisi, mutta sai sitten taas uuden käänteen.”

-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-

Kirkon viestintäpalkinto:
Kirkkohallitus myöntää joka toinen vuosi Kirkon viestintäpalkinnon merkittävästä panoksesta kristillisen sanoman, kristillisen tiedon tai kristinuskon mukaisten elämänarvojen välittämiseksi viestinnän eri keinoin.
Palkintoa on jaettu vuodesta 1975 alkaen vuosittain nimellä Kirkon tiedonvälityspalkinto. Vuonna 2010 nimi muutettiin Kirkon viestintäpalkinnoksi ja se muutettiin jaettavaksi joka toinen vuosi. Palkinnon arvo on 7500 euroa.
Palkittuja vuosien varrella ovat olleet muun muassa päätoimittaja, pastori Olli Valtonen (Askel), professori Lars Pettersson (tutkimus suomalaisista puukirkoista), päätoimittaja, toimitusjohtaja Kirsi Rostamo, professori Juha Siltala, päätoimittaja Jan-Erik Andelin (Borgåbladet), lastenpsykiatrian erikoislääkäri, kirjailija Jari Sinkkonen (Pelastakaa Lapset ry) ja oopperalaulaja Lilli Paasikivi (Suvivirsi-tempaus Helsingin Töölöntorilla).

 

 

 

sivun alkuun